Oblomovilaisuus, ihana saamattomuus...mutta...

Arvostan kissojen elämäntyyliä yhtä paljon kuin hiihtäjätärlegenda Marja-Liisa Kirvesniemi arvostaa luistavia suksia. Kissojen elämään sain perehtyä syvällisesti Puerto de la Cruzin verkkaisessa ilmapiirissä. Arvostukseni kohteena on myös venäläinen kirjailija Gontsarov ja hänen luomansa käsite oblomovilaisuus. Pidän myös Volter Kilven "seikkailuromaanista" Alastalon salissa. 

Mutta vaikka seuraamallani Puerton kissalla oli kissanpäivät ja vaikka hänelle kannettiin ruokaa eteen enemmän kuin kellekään asunnottomalle koskaan tässä maailmassa on kannettu, niin siitä huolimatta tuli hetkiä jolloin kissani piristi päiväänsä tekemällä jotain odottamatonta. Olen kissan kanssa samaa mieltä, että aina pitää elämässä olla jotain salaperäistä, yllättävää, joka kimpoaa raketin lailla ulos arkipäiväisestä olotilasta. Ja hetken toiminnan jälkeen on taas syytä vaipua ihanaan toimettomuuteen. Eihän rivossa, julkeassa ja kaikenpaljastavassa alastomuudessakaan ole mitään kiinnostavaa, jos toiminta on jatkuvaa piehtarointia alatyylisten ilmausten viidakoissa. Jos kaikki palastetaan heti, brutaalisti ja yhtenä jatkumona, niin mielenkiinto katoaa melko pian. Kuka jaksaa seurata esimerkiksi BB-talon typeriä touhuja muutamaan kertaa enemmän ? Ethän sinä ainakaan? 

Yhtenä kauniina iltana auringon alkaessa laskeutua, Puerton kissani huomasi kadulle laskeutuvan amiraalin. Jokainen lihas jännittyi kireäksi kuin jännitetty jousi. Katse tiukasti eteen. Vaaniminen, loikka, nopea isku. Amiraali jäi käpälän alle. Kissa haisteli, ei tuntunut hyvälle, päästi rispaantuneen amiraalin lentoon. Hän antoi amiraalille synnit anteeksi, oli armollinen. Kissa tiesi tehneensä päivän työn parissakymmenessä sekunnissa,  palasi verkkaisesti iltaunille jyrkänteen kivikaiteelle suupieliään lipoen. Sain hyökkäystilanteesta kymmenen kuvan sarjan aina vaanimisesta perhosen vapautumiseen asti, mutten tietenkään  aio paljastaa kaikkia kuvia, vain iskemisen hetken. Jotain pitää jäädä salaisen verhon taakse.